Surusta ja luopumisesta

Rakkaan eläinystävän kuolema voi olla ihmiselle suurin suru, jonka hän elämässään kohtaa. Menetys on verrattavissa läheisen ihmisen kuolemaan, joten asian käsittelylle ja surutyölle on annettava sen vaatima aika, jotta voi tulla eheäksi jälleen. Muutama päivä sitten olin itse tilanteessa, jossa jouduin lähettämään oman hevoseni ikuisesti vihreille niityille.

Koska minulla on ollut lemmikkejä lapsesta saakka, olen joutunut useamman kerran kokemaan eläimen omistajuuteen liittyvän varjopuolen: eläimen kuoleman aiheuttaman surun ja luopumisen tuskan.

Jokainen käsittelee surua omalla tavallaan. Siihen vaikuttavat aiemmat menetyksen kokemukset, joiden myötä oppii, kuinka oma keho suruun reagoi ja mitkä ovat ne selviytymiskeinot, joiden avulla on päässyt surusta yli.

Kokemukseni eläimen menettämisestä oli tällä kertaa erilainen kuin mitkään aiemmista. Ensinnäkin, kyseessä oli ensimmäinen oma hevoseni Aapo ja toiseksi, olin lopetuspäätöksen tehnyt jo kuukausia ennen todellista eutanasiapäivää. Pitkä luopumisprosessi antoi minulle riittävästi aikaa miettiä, millaisen loppuelämän ja viimeisen lähdön hetken Aapolle haluan. Siitä olen kiitollinen.

Jokainen eläinten ystävä on kanssani varmasti samaa mieltä siinä, että on armeliasta päästää kärsivä eläin tuskistaan. Minulla oli kuitenkin mahdollisuus päättää, lähdetäänkö tuota kärsimysnäytelmää edes katsomaan vai säästänkö hevoseni kivuilta ja lopetan sen ajoissa, vielä kun se on onnellinen.

Aapolla oli todettu useampia eteneviä hammasongelmia suussaan, eikä kukaan pystynyt arvioimaan kauanko menee, ennen kuin ne alkavat vaivaamaan (tosin olisi naivia väittää, etteivätkö ne jollain tavalla olisi jo vaivanneet, koska syöminen oli hidasta, rehua kertyi hammasväleihin ja hampaat kuluivat epätasaisesti). Toki olisin voinut pitkittää Aapon elämää vielä muutamaan kuukauden, ehkä vuodenkin, teettämällä sille kirurgisen hampaanpoisto-operaation, mutta se olisi ratkaissut vain osan suun ongelmista. Ajatus siitä, että pitkittäisin Aapon elämää vain siksi, etten itsekkäistä syistä olisi siitä valmis luopumaan, oli kuitenkin sietämätön.

Ihmisten kohdalla usein puhutaan, että vanhuus vie joko järjen tai fysiikan. Hevosen kohdalla voisi sanoa, että vanhuus vie joko hampaat tai fysiikan. Kumpikin on yhtä huono asia saaliseläimelle, joka on luotu liikkumaan ja laiduntamaan suurimman osan vuorokaudesta.

Kun heinäkuussa 2018 klinikalla sain vahvistuksen sille, että lopetuspäätöstä kohti mennään, olin jo ehtinyt miettiä, mitä toivon jäljellä olevalta yhteiseltä ajalta. Niinpä osallistuin hevosavusteiselle mindfulness-kurssille syventääkseni entisestään yhteyttäni hevoseeni ja saadakseni itselleni lisää työkaluja luopumiseen liittyvien tunteiden käsittelyyn (tämä oli se tie, joka johti lopulta yrittäjyyteen).

Olin myös päättänyt ottaa jälleen yksityistunteja, mutta syksyn kuluessa huomasin, että kahdenkeskinen aika Aapon kanssa oli niin arvokasta, etten kokenut minkäänlaista intoa valmentautua millään muulla tavalla kuin henkisesti. Siispä jatkoin opiskellen eläinkommunikointia ja (eläinten) energiahoitoa tuoden tätä uudenlaista henkistä pääomaa mukaan yhteisiin hetkimme.

Olen kuullut sanottavan, että eläimen hankinta on kuin joulukalenteri - se tuo iloa joka päivälle, vaikka alusta saakka tiedät, että jonain päivänä avaat viimeisen luukun. Tämä vertaus muistui mieleeni siinä vaiheessa, kun joulukuun alussa sovin eläinlääkärin kanssa lopetuspäivästä kuukauden päähän.

Nyt minulla oli tuo "joulukalenteri" käsissäni ja ajatus elämästä ilman Aapoa alkoi toden teolla ahdistaa ja pelottaa. Siihen saakka olin keskittynyt niin onnistuneesti yhteisiin hetkiimme, ettei minun ollut tarvinnut tuoda tunnetasolle sitä tosiasiaa, että yhteinen aikamme oli käymässä vähiin. Ja sitten yhtenä hetkenä huomasin, että aikaa oli enää kaksi viikkoa, sitten viikko...ja sitten enää muutama päivä.

Viimeinen maastomme oli ihana: talvinen luonto lumosi kauneudellaan ja koin ykseyden tunnetta - aivan kuin Aapo, minä ja luminen metsä olisimme olleet saman energiakentän sisällä. Edelleen pystyin nauttimaan läsnä olevasta hetkestä ja rakkaan ratsuni seurasta. Tosin kotimatka autossa istuen oli pelkkää itkua.

Olin päättänyt, että Aapon elämä jatkuu täysin normaalina loppuun saakka. Kun lopetuspäivän aamu koitti, pelkäsin, etten saa pidettyä itseäni koossa. Tunne oli hirveä. Harjaillessani Aapoa kuten minä tahansa muuna päivänä, koin olevani pahimman luokan huijari, joka pettää ystävänsä johdattamalla sen ansaan.

Kun eläinlääkäri ei juuri sillä minuutilla tullut kuin oli sovittu, toivoin hetken, ettei hän tulisikaan. Ja sitten ahdistuin ajatuksesta, että joutuisin käymään tämän läpi vielä uudelleen. Minuun iski muutaman sekunnin pakokauhu, joka muuttui helpotukseksi, kun eläinlääkäri pian ilmestyi talliin.

Aapo söi kädestäni tyytyväisenä omenaa omassa karsinassaan samalla, kun eläinlääkäri laittoi ensimmäisen rauhoittavan piikin. Siirryimme sitten pihalle ennalta sovittuun lopetuspaikkaan, jossa olin viime päivinä Aapoa käyttänyt syömässä porkkanaa valmistaakseni sitä tähän päivään mahdollisimman hyvin. Ulkona Aapo tuntui olevan jo autuaan tietämätön ympäristön tapahtumista. Yllätyksekseni pysyin täysin tyynenä Aapoa hellästi rapsutellen aina sen viimeiseen hengenvetoon saakka. Vaikka tilanne oli karmiva, se oli kuitenkin täysin toiveideni mukainen ja nopeasti ohi.

Jäin tallin parkkipaikalle autoon itkemään pahimmat tunnelukkoni auki. Muistot yhteisistä vuosista tulvivat mieleeni filminauhan lailla. Minut valtasi käsittämätön yksinäisyyden tunne. Silloin oivalsin, että Aapon seurassa olin aina saanut olla eniten oma itseni ilman minkäänlaista rooliviittaa. Aapolle en ollut äiti, en tytär, en vaimo. Se ei piitannut ammatillisesta tai sosiaalisesta statuksestani ja sille oli aivan yhdentekevää, minkä näköisenä tallille tulin.

ELÄIMET HYVÄKSYVÄT SINUT AINA JUURI SELLAISENA KUIN OLET 

Ymmärsin myös, että Aapo oli viimeisen kymmenen vuoden ajan edustanut elämässäni pysyvyyttä. Vaikka niin moni asia oli vuosien aikana muuttunut, Aapo oli pysynyt rinnallani.

Olin ottanut syksyllä hyvissä ajoin talteen Aapon häntäjouhia aikomuksenani teettää niistä joulun alla jouhikorut itselleni ja Aapon pitkäaikaiselle vuokraajalle muistoksi yhteisestä ajasta. Korut ovat nyt postissa matkalla minulle. Aapo on ollut minun toteemieläimeni - hevonen, johon olen kokenut maagista yhteyttä. Jouhikorun on tarkoitus symboloida sitä hiljaista viisautta, voimaa ja sisäistä rauhaa, jota toteemieläimeni on minulle vuosien varrella ilmentänyt. (Meno tämän viriilin herrasmiehen kanssa ei muutoin kylläkään ollut aina kovin rauhallista...)

Pari päivää Aapon kuoleman jälkeen pystyn kirjoittamaan tätä ilman itkua. Tämä on osa surutyötä, kun saan luoda käsitteet tunteille, joita olen kokenut.

Tällä hetkellä hallitseva tunne on haikeus, joka muistuttaa etäisesti samaa tunnetta, joka tulee, kun mielenkiintoinen kirja päättyy.

Oivallan, että Aapon ja minun tarinassani on nyt alku, keskikohta ja loppu.

In memoriam Asteriksi 1999-2019

(kuva: Lotta Heinonen)